Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Ota nämä tarinat tosissasi!
Kummitus
Meillä asuu kummitus, joka kävelee ullakolla, kompastelee ja haravoi aitan pihan lehdet. Joskus ullakolta saattaa kuulua askeleita, vaikka kukaan ei edes olisi siellä. Ja joskus jossakin rymähtää aivan kuin joku kaatuisi. Ja aitan pihan lehtiä ei tarvitse haravoida, koska niitä ei ole. Kummitus varmaan vie ne lehdet jonnekin(Olen huomannut että vanhan ulkohuussin alla on lehtiä jotka eivät maadu. Siitä voisi päätellä että niitä tulee sinne aina lisää.)

Kerran myös näin tytön aaveen sänkyni vieressä, enkä nukkunut enää sinä yönä... Ullakolla on nukkeja joiden silmiin katsomisesta tulee läsnäolon tunne (IIK! se elää!) Talossa on paljon sellaisia paikkoja, jonne ei enää pääse mistään (esim. aitan ullakko). Joskus niistä kuuluu koputuksia jms. Ja jos innostun naputtelemaan esim. sellaista seinää jonka toisella puolella on paikka jonne ei pääse, jostain saattaa kuulua ääntä joka käskee lopettamaan. Ja joskus huoneeni seinästä alkaa kuulua hakkaamisen ääntä.
Liitävä neito

Tämä tapahtui Pukinmäessä, Havuskylässä elokuulla 1947. Oli iltapäivä viiden mais, kun tulin kylästä oikopolkua. Siinä oikealla vähän ennen maantietä on isoo kivi. Sen takaa tuli noin 15-ikäinen tyttö paljahin jaloin. Hänellä oli pitkät vaaleanruskeat hiukset, yllä vaalea pitkä vaate, joka ylettyi puolisääreen ja marjakori kyynärmukas. Aioin sanoa jotain, kun hän oli kymmenen metrin päässä, mutta yhtäkkiä tyttö katos vasemmalle metsään. Siinä poistumispaikalla on nyt kuusi.

Samas kohdas taas kymmenen vuotta myöhemmin eräs nainen näki saman tytön. Tyttö oli liikkunut edes takaisin maantiellä niin kuin liitäen liehuvine hameineen ja hiuksineen.

Neljä vuotta sitten tuli lähistöllä asuva emäntä poikansa kans autolla kotia päin. Äiti huudahti äkkiä: ”Älä ny aja tuon naisen päälle!” ”Minkä naisen?” kysyi poika. ”Sen joka tuos nyt menöö”, äiti sanoi. Samassa henkiolento katos. Poika ei nähnyt sitä, minkä äiti näki.

Siinä talossa, jossa nuo äiti ja poika vieläkin asuvat, sattui kerran ihmeellistä. Kymmenen ikäinen tyttö avas ulko-oven ja portahista metrin päässä seisoi naisen näköinen olento. Sillä oli vaaleanharmaa puku ja kasvot niin kuin leijonalla, sillä oli myös vitivalakoonen korkea harja päästä alkaen jalkoihin asti.

Pää kadoksissa

Pukkilankyläs sattui sodan aikana tämmöistä. Vanhassa talossa asui Helmi-niminen nainen ja hän pelkäsi olla siellä. Kerran hän oli katsonut ikkunasta kummallista näkyä: taloa oli kiertänyt hevosia kovaa korskuen. Toisinaan Helmi pyysi erästä tyttöä turvaksensa. Silloin kun tyttö oli siellä, mitään erikoista ei havaittu, mutta kun Helmi jäi yksin, alkoi tapahtua.
 
Päärakennuksen ullakolla molemmis päis oli huoneet. Askeleiden ääniä oli lähtenyt toisesta huoneesta ja hetken kuluttua Helmin makuuhuoneeseen oli kävellyt nainen verinen lakana päällään ja sanonut: ”Multa on viety pää…minä kattelen päätäni.” Sitten se oli nostanut peittoa ja koetellut Helmin jalkoja. Sillä oli ollut kylmät kädet. Haamu oli laskeutunut rappuja alakertaan ja kadonnut komeroon. Se tyttö, joka oli ollut kerran viikonkin yhteen menoon Helmin turvana, kertoi tämän.

Hevosia henkimaailmasta

Ennen sotia Pukkilankyläs kahdelle miehelle sattui tämmöistä. Miehet olivat tulleet yöjunalla pohjoisesta töistä ja kävelleet kotia päin. Oli talvi ja 25 asteen pakkanen. Pukkilan talon lähistöllä oli hiekkakasa, ja koska he olivat uupuneita monen valvotun yön jälkeen rupesivat huilaamaan siinä jäisellä hiekalla.

Kohta miesten nukahdettua Pukkilan kummitushevooset olivat tulleet kiertämään hiekkakasaa ja miehet olivat heränneet kovaan hirnumiseen. Koska väsymys oli ollut ankara, he olivat päättäneet jäädä vielä levähtämään, kun oli niin pehmoonen peti ja lämmintä.

Taas miesten nukahdettua hevooset olivat ravanneet heidän ympärillään entistä kiivaammin tömistäen kavioitaan ja korskuen. Kummitushevooset olivat tulleet koko ajan lähemmäksi ja lähemmäksi. Viimein miehet olivat tajunneet, että jos eivät heti nouse, he eivät enää koskaan herää.

Tunnoton teko

Tämä tapahtui vuosikymmeniä takaperin Kauhajoella isossa talonpoikaiskartanossa. Taloon oli otettu mummo väkisin syytingille. Jonkun ajan kuluttua hän kuoli hämärissä oloissa.

Kerran taloon tuli vierailulle eräs nainen ja hänelle laitettiin yösija vinttikamariin. Kun hän oli nukahtamaisillaan mummon haamu käveli hänen sänkynsä ohi monta kertaa. Haamulla oli yllä tummat vaatteet ja huivi nurrulla silmien päällä. Se valitti koko ajan: ”Voi-voi, voi-voi...”

Mummoparan sielu oli juuttunut harhailemaan kartanossa, murehtimaan menetettyä omaisuutta ja väkivaltaista kuolemaa. Minä, tämän kertoja, olen nähnyt tuon haamun siinä kartanossa. Katsoimme toistemme päälle silmästä silmään, kunnes se lähti menemään pois. Tiedän, että haamu kiertää siellä tänä päivänäkin.

Kolkko kemuistapaluu

Vielä 1940-luvulla, kun autot olivat harvassa, voitiin tehdä pitkiäkin tanssimatkoja polkupyörällä. Minun isänikin oli ystävänsä kanssa kerran tällaisella matkalla. He olivat tulleet Honkajoelta Kauhajoelle tansseihin, mutta paluumatkasta muodostuikin sitten sanalla sanottuna unohtumaton.

Kesäyö oli valoisa ja koska kaveruksia väsytti, päättivät he levähtää erään pikkutien reunamalla suuren, hyvin vanhan koivun luona. Kauempana häämötti asumaton talo. Pojat istahtivat nojaamaan puunrunkoa vasten niitä näitä jutellen. Yllättäen alkoi tuntua voimakasta tärinää ja katsoessaan ylös he näkivät kuinka vahvarunkoinen puu huojui ja sen oksien havina kuului tyynessä yössä.

Täysin käsittämättömän huojunnan lisäksi havaittiin muutakin: hieman ylempänä puunoksassa riippui hirttäytynyt mies. Koko tapahtuma kesti muutamia sekunteja, kuollut mieskin hävisi isän näkökentästä hetkessä. Ruumiin näki vain isä, mutta kaveri kertoi tunteneensa puunrungon äkkinäiset liikkeet.

Sen verran epämiellyttävän olon molemmille kokemus aiheutti, että he nousivat ripeästi pyörilleen ja rupesivat polkemaan kohti kotia. Pojat ottivat jälkeen päin selvää tuon seudun tapahtumista, ja kysely tuottikin tulosta. Muuan mies oli hirttäytynyt samaiseen puuhun noin viisikymmentä vuotta aiemmin.

Kohtaaminen uimahallin sillalla

Tämä tapahtui Kauhajoella eräänä syysiltana 4–5 vuotta sitten. Olin lähtenyt työpaikalta kello 23 aikaan. Talutin polkupyörääni jyrkkää mäkeä alas Topeekalta kohti uimahallin siltaa. Kylä oli aivan hiljainen.

Siinä katsellessani eteenpäin pistin merkille tumman ja melko rotevan mieshahmon sillalla. Mies käveli minua vastaan, mutta kun hän oli kohdallani havaitsin, että kaikki ei ollut niin kuin pitää. Tulijalla ei nimittäin ollut lainkaan jalkoja, silti hän liikkui aivan kuin olisi kävellyt.

Säikähdys kulki lävitseni saaden minut pysähtymään äkisti. Myös hahmo seisahtui. Sitten yhtäkkiä sitä ei enää ollutkaan siinä sillalla. Peloissani tuumin, mennäkö toista kautta kotiin vai mitä tekisin. Rauhoitin kuitenkin mieleni ajattelemalla, että se olentohan katosi, voin siis jatkaa aikomaani reittiä.

Pakottauduin kävelemään sillan yli, tosin tarkasti ympärilleni pälyillen. Miehestä ei näkynyt enää merkkiäkään. Hyppäsin pyörän päälle ja aloin polkea kiivaasti näkyä miettien. Ehkä se oli joku aikoinaan jokeen kadonnut, joka ei tajua, ettei enää kuulu tänne elävien joukkoon. Lähetin rukouksen toivoen haamun saavan rauhan.

Tapaaminen

Olin mennyt kursseille Vaasaan keväällä 1987 ja tavannut siellä avomieheni, Matin. Eräänä yönä Matin jo nukkuessa ja minun valvoessani tyynenä ja rakastuneena tunsin yhtäkkiä jonkun olevan sängyn vieressä.

Kumma kyllä, en säikähtänyt, vaan uskalsin katsoa, mikä se oikein on. Siinä seisoi iäkkään naisen hahmo, jonka tukka oli nutturalla. Nainen vain katseli meidän päällemme ihan ääneti ja jonkin aikaa siinä seistyään hän katosi. Uni ei tullut silmään ja loppuyö kului ihmetellessäni näkemääni. Aamulla kuvailin Matille näkyäni, mutta ei hän tainnut ottaa sitä todesta.

Tapauksesta oli kulunut pari viikkoa. Olin käymässä ensimmäistä kertaa Matin kotona. Siinä katsellessamme vanhoja valokuvia sisälläni kävi sävähdys, sillä eräässä kuvassa oli yöllisen näkyni nainen, täsmälleen samannäköisenä. Sain tietää, että kuva esitti Matin toista mummua, joka oli jo manan majoilla.

Mummu oli ilmeisesti tullut silloin yöllä katsomaan miniäkokelasta ja nähtävästi hyväksynytkin, koska toista kertaa en ole häntä nähnyt. Toinen asia on, uskoiko Matti minua sanottuani, että tuossa kuvassa on nyt se sama nainen, joka kävi meitä yöllä tervehtimässä.

Outoa menoa metsäkämpillä

Kauhajoelta käytiin vielä 1960-luvulla paljon metsätöissä muualla päin Suomea. Isäni oli yksi näistä kauhajokisista metsureista. Tämä tarina kertoo Keski-Suomesta, jonne isä oli sillä kertaa mennyt. Metsurit joutuivat yöpymään monenlaisissa majapaikoissa, välillä huonommissa ja joskus paremmissakin. Mökki, jonka isä savottatovereineen oli saanut kortteerikseen, ei ollut kehuttavassa kunnossa. Kinttupolun takana sijaitseva tölli oli rakennettu 1700-luvulla, mutta piti lämpöä vielä joten kuten.

Isä muisteli talon olleen selittämättömällä tavalla synkeän oloinen heti sinne saavuttaessa. Siihen oli kuitenkin tyytyminen, koska muuta paikkaa ei lähellä työmaata ollut, ja olivathan asujat illalla niin väsyneitäkin, ettei kolkkous haitannut. Joinakin öinä miehet heräsivät voimakkaisiin kolinoihin, joita kantautui tyhjästä yläkerrasta. Ne olivat kuin raskaita askelia. Mentyään katsomaan he eivät havainneet mitään erikoista eikä äänten alkuperään tullut selvyyttä.

Sama toistui monena yösydämenä. Toiset nukkuivat niin sikeästi, ettei mikään häirinnyt heitä, mutta herkkäunisimmat valvoivat ihmetellen melskeen aiheuttajaa. Vähitellen asukkaat hupenivat kuka minnekin niin, että jäljellä oli enää isä ja muuan toinen mies.

Eräänä yönä isä heräsi johonkin poikkeukselliseen; askeleet nimittäin alkoivat laskeutua alas portaita. Alakerran säppiin laitettu ovi rämähti auki. Nyt isä oli täysin hereillä kaikki aistit valppaina ja näki, kun sisään astui tumma hahmo. Tuvan lämmön sijaan tuntui hyytävän kylmä viima, koleus täytti koko tilan. Isä tutkisteli hahmoa, joka kulki hiljaa kiinnittämättä mihinkään huomiotaan. Olento oli vanhahko, tummiin vaatteisiin pukeutunut nainen, joka liikkui ympäri tupaa, kunnes palasi takaisin ovelle haihtuen näkyvistä. Oven säppi jäi auki.

Toinen mies ei ollut herännyt lainkaan eikä aamulla oikein uskonut isän kertomusta heidän yövieraastaan. Hän lupasi kuitenkin olla valveilla seuraavana yönä voidakseen todistaa, jos sama toistuisi. Keskiyöllä miehet totesivat ovisäpin olevan kiinni ja he ryhtyivät odottelemaan. Jälleen askeleet alkoivat kuulua portaista, ovi aukeni vauhdilla ja musta hahmo ilmestyi esiin. Haamu kuljeskeli niin kuin edellisenäkin yönä kadoten samaa reittiä.

Omituista oli, että isän asuinkaveri näki ainoastaan sen, että ovi tempaistiin auki ja hän tunsi myös kylmän ilmavirran puhaltavan huoneessa, mutta itse kummituksen näki vain isä.

Savotta loppui aikanaan ja kämppä oli jäämässä tyhjilleen. Postia ja palkkarahoja korpeen kuljettanut mies kysyi rohkealta kaksikolta, minkälainen kortteeri oli ollut. Samaan syssyyn hän kertoi, että mökissä oli isonvihan aikana surmattu nainen ja siitä lähtien siellä on kummitellut eikä kukaan ollut pystynyt asumaan siinä pidempään. Se oli helppo uskoa.

Kulkuri

Lapsuudenkotini Kauhajoella sijaitsee melko korkealla. 1970-luvun alussa ukonilmat olivat kovia ja meillä päin ne riehuivat joskus päiväkausia. Ennen kuin meille asennettiin ukkosenjohdatin, salamaniskut löivät usein puhelimen rikki ja pallosalamakin saattoi tulla sisään. Kerran, kun ukonilma oli kestänyt jo kaksi päivää, päätimme koko perhe lähteä autoajelulle ajankulun ja huvin vuoksi.

Satoi kaatamalla suunnatessamme kohti Satakunnan rajaa. Järvikankaan kohdalla ohitimme kulkijan, joka näytti olevan tuntematon, kulkurin oloinen mies yllään resuinen takki ja päässään jonkinlainen hattu pitkien hiusten peittona.

Ehdimme ajaa viitisen minuuttia, kun meille tuli vähän sääli sitä miestä. Voisihan miekkosen viedä vaikka meille kuivattelemaan vaatteitaan, sillä sade ei ollut laantunut yhtään. Niinpä käännyimme takaisin ja katselimme ympärillemme, mutta häntä ei vain näkynyt ja jatkoimme vielä ohi kylän. Mietin, että kaikki ei ollut nyt kohdallaan, jokin oli jäänyt vaivaamaan yksinäisessä vaeltajassa.

Ajoimme edelleen ja siinähän mies vihdoin näkyikin kävelevän. Mutta miten hän oli ehtinyt jalkaisin mitättömän lyhyessä ajassa tällaisen matkan? Lähestyessämme häntä tarkastelin hänen olemustaan ja mitä näinkään: hänen vaatteensa olivat täysin kuivat! Käännyimme seuraavassa tienhaarassa ja tulimme uudestaan tulosuuntaan. Nyt kulkurista ei näkynyt enää jälkeäkään, hän oli yhtäkkiä kadonnut. Siinäpä meillä oli pohtimista. Outo matkantekijä tulee mieleeni aina kovalla ukkosilmalla. Mahtoiko hän olla tästä maailmasta?

Pelottava kokemus

Olin 13-vuotias, kun eräänä syysiltana olin palaamassa kotiin tyttökaverini luota. Ajankohta taisi olla syyskuu eikä ilta ollut kovin myöhäinen, sillä valoa oli kuitenkin vielä sen verran, että olisi nähnyt vaikka lukea. Asuimme kirkonkylässä, mutta kotini välittömässä läheisyydessä ei ollut katuvaloja.

Astelin siis hämärässä kotiin, mieleni oli huoleton ja muistelin mitä kaikkea olimmekaan Marjon kanssa jutelleet. Kaikkialla oli hiljaista, ihmiset olivat linnoittautuneet televisioidensa ääreen, sillä ikkunat siellä täällä loistivat kylmää sineään. Indigonsinisellä taivaalla tuikki jo muutamia tähtiä. Iltakasteinen jasmiinipensas tuoksui.

Käännyin tieltä kotipihaan hiekan rahistessa tennistossujeni alla. Nostin katseeni kohti ulko-ovea ja samalla näkökentässäni häilähti jotakin outoa. Se jokin sai adrenaliinin virtaamaan suonissani ja sydämeni hakkaamaan kuin viimeistä päivää. Talomme nurkalla seisoi vaaleata patsasta muistuttava, aikuisen ihmisen näköinen olento, joka ikään kuin tuijotti minua, vaikka sen kasvojen kohta oli tyhjä.

Jähmetyin paikalleni ja katsoin sitä takaisin. Itse asiassa olin niin kauhuissani, että en kyennyt liikkumaan enkä huutamaan. Seisoin vain ja odotin, mitä tulee tapahtumaan. Olento oli melkein kiinni talonnurkassa ja rupesi sitten liikehtimään hitaasti taaksepäin. Hahmo alkoi kutistua alaosastaan ja ennen haihtumistaan se taipui eteenpäin kuin kumarrukseen. Lopulta se muistutti ohutta savua kunnes katosi kokonaan.

Kun tunsin olevani taas toimintakykyinen, syöksyin – ei! minä lensin – portaat ylös hakkaamaan ovea, että joku tulisi nopeasti avaamaan. Äiti ilmestyi unisena oviaukkoon ja ryntäsin suurin piirtein hänen ylitseen sisälle. Kukaan perheestämme ei ollut kokenut vastaavaa eivätkä he osanneet suhtautua vakavasti näkyyni. Luulen, että silloin näin oikean kummituksen.

Kauppamatkustaja tulee vastaan

Kertoja kuuli tämän tarinan isoäidiltään. Tapahtumapaikka on Kauhajärven ja Muurahaisen välisellä maantiellä. Aika on 1900-luvun alkua.

"Työnsin pyörää ylämäkeen maantiellä, kun vastaani tuli kävellen minulle tuntemattoman näköinen mies. Hänellä oli krimilakki ja tumma päällystakki. Koska oli jo hämärää, seurasin silmäkulmastani vieraan lähestymistä. Kohdakkoin päästyämme kävi kylmä tuulenhenki ja mies katosi. Katsoin taakseni eikä tiellä ollut enää ketään."

Myöhemmin on arvailtu, että kyseessä olisi aiemmin niillä main kadonnut, luultavasti ryöstömurhan tai poliittisen väkivallanteon kohteeksi joutunut kauppamatkustaja.

Askeleet porstuassa

Olimme 1990 rakentamassa näyttelyä Kauhajoen museon pääradin yläkerrassa, kun kuulimme ulko-oven käyvän ja raskaiden askelten kulkevan tupaan. Huusin alakertaan meidän olevan ylhäällä. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Oletimme sen, ken sisään tuli, tulevan aikanaan kaikessa rauhassa ylös ja jatkoimme näyttelyn pystytystä. Kymmenen minuutin kuluttua ovi kävi uudelleen, mutta vasta nyt tulija oli todellinen. Tutkimme yhdessä alakerran eikä ketään, edes kissaa, löytynyt.

Sama toistui muutaman kuukauden kuluttua. Kävin talvisin silloin tällöin tarkistamassa museon sisätilat. Olin tullut pihan poikki paksussa hangessa kahlaten. Päästyäni yläkerran saliin kuulin taas ulko-oven käyvän ja sitten raskaat askeleet porstuassa. Luulin kaverini tulleen mukaan kierrokselle, joten odottelin häntä samalla kamareita silmäillen. Kun ketään ei näkynyt ja askeltenkin ääni oli loppunut, menin kuistille katsomaan. Hangessa oli vain yhdet jäljet – omat tulojälkeni.

20 vuotta samaa museota hoitanut Mauno Peippo valaisi askelten taustaa. Hän oli niiden kuulemisen lisäksi kerran myös nähnyt pihassa selväpiirteisen, vaalean hahmon, joka hetken käveltyään oli haihtunut pois. Voimakkaita kulkemisen ääniä hän kertoi muidenkin kuulleen. Kerran vierailulla olleet unkarilaiset nuoret – kummittelusta tietämättöminä – halusivat yöpyä museon tuvassa, ja hekin olivat aistineet näkymättömän läsnäolijan. Asia oli tullut aamulla kahvipäydässä puheeksi.

Peippo epäili kummituksen olevan talon väkeä. Päärati on kaksifooninkinen pohjalaistalo 1800-luvun alusta. Se on siirretty nykyiselle paikalleen Yrjänäiskylästä puoli vuosisataa sitten. 1930-luvun lopulle saakka taloa olivat emännöineet kaksi sisarusta, joista toista Peippo epäili kummittelijaksi.

Tarkoituksemme oli valjastaa kummitus museon mainoshengeksi, mutta se kaatui erääseen yksipuoliseen keskusteluun. Sanoin kerran ääneen salissa käydessäni: "Ei sinun tarvitse huolehtia talosta, kyllä museoyhdistys tämän hyvin hoitaa." Sen jälkeen tiettävästi kukaan ei ole kuullut salaperäisiä ääniä.

Pikku-ukot säkkeineen

Kotikyläni lähelle oli jo sata vuotta sitten perustettu raamisaha, josta vietiin hevoskyydillä lankkuja ja parruja Kristiinan satamaan. Äitini oli yksi puutavaran kuljettajista vuosina 1905–1915. Matkoillaan hän söi eväitään ja joskus yöpyikin eräässä sataman vaiheilla sijainneessa talossa. Se ei ollut niitä kaikkein rauhallisimpia paikkoja, koska siellä kävi monenlaista kulkijaa maalta ja mereltä. Iltaisin siellä juopoteltiin ja tapeltiin sekä kerrottiin juttuja niin haamuista kuin murhistakin.

Äiti näki eräänä yönä sellaisen näyn, että uni karisi silmistä eikä nukkumisesta tullut enää mitään. Hämärässä alkoi liikkua edestakaisin pieniä, pitkäpartaisia ukkoja selässään vertatihkuvia, täyden näköisiä säkkejä, joista pilkisti pitkiä hiuksia.





©2017 Kummitukset - suntuubi.com